On talven selkä, luonto nukkuu.
Kesä on Suomessa lyhyt ja intensiivinen, kaikki kasvaa ja kehittyy silmissä. Valtava kasvun voima taittuu Heinäkuussa, sato kypsyy, poikaset varttuvat aikuisiksi. Syksyllä vihreä varastoituu takaisin maahan, kesän sato lakastuu uuden elämän lannoitteeksi. Talvi vaihtaa sukupolvia, kevät synnyttää uusia.
Onko ihmisen elämässä talven selkä? Missä vaiheessa ihminen luopuu kukoistuksestaan, lupaavasta tulevaisuudesta, aarrekartoistaan ja unelmistaan? Missä iässä tietää olevansa taitekohdassa, elinkaarensa harjalla, siellä mistä näkee selkeästi taakse ja yllättäen myös eteensä? Horisontti ei enää peity lunastamattomien lupausten hämärään, siihen sumuiseen aamuun jonka kirkastumista nuori sielu odottaa sydän sykkien ja tuntemattomasta huumaantuen. Odotukset ja toivomukset, kaikki suuret tavoitteet, korvautuvat kiitollisuudella, tyytyväisyydellä, siitä huolimatta mikä on ollut niiden lopputulos.
Elämä ei olekaan enää seikkailu, eikä aamujen määrä ole rajaton. Jokaisen auringon laskussa on äkkiä annos haikeutta, viimeisen muuttolinnun matka on alkanut.
Sellainen ikä tulee meille kaikille ehkä vähän eri aikaan. Toiset kääntävät kelloa takaisin, aloittavat alusta, vaihtavat kumppania, työtä tai maata. Jotkut tekevät vielä yhden lapsen tai rakentavat vielä uuden kodin. Jotakin mikä antaa toivoa tulevasta, uskoa elämästä. Jotakin vielä tuntematonta, uutta ja tutkimatonta.
Suunta on silti selvä ja aika on armoton. Elämällä on mittansa ja jokaisella tarinalla loppunsa. Me ihmiset voimme pidentää päivää, venyttää elinikää, nostaa eläköitymisen ikärajaa, mutta se ei anna meille uutta nuoruutta, toista mahdollisuutta, ikuista elämää.
Uusi elämä ei ala meidän tahdostamme, enkä usko että se siihen päättyy. Uimme elämän virrassa, nousemme ja laskemme sen kuohuissa, pyörimme sen pyörteissä ja lepäämme sen tyyneydessä.
Talven rauhaa kaikille ja onnea uudelle vuodelle!
ML
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti