torstai 22. marraskuuta 2012

On rakastunut

Uskokaa tai älkää niin tänä aamuna kun keitin puuroa niin vaahdosta sen päälle muodostui ihan täydellinen sydän kuvio. Ajattelin että nyt on hyvä päivä kirjoittaa rakkaudestani tanskalaiseen maajussiin, oikeastaan koko siihen ihanaan pikku perheeseen joka antaa kuvata elämäänsä televisioon tanskalaisella maatilalla.

On niin sanoin kuvaamattoman upeata että sellaisia nuoria ihmisiä vielä on. Kaikki me emme ole tulleet hulluiksi. Tuo tanskalainen maajussi kylvää viljaa,vihanneksia tai hedelmäpuita, oman perheensä tarpeiksi. Hänellä ei ole hehtaareittain peltoja kasvamassa jotain geenimanipuloitua, ravintoarvonsa menettänyttä pikakauraa joka sitten korjataan talteen massiivisilla polttoainetta rohmuavilla koneilla ja leivotaan erilaisiksi ilmapulliksi joissa ei ole enää ensimmäistäkään vitamiinia saatika luontaista makuainetta jäljellä, pakataan kolminkertaisiin muovikääreisiin ja lennätetään maailman toiselle laidalle.

Tanskalainen maajussi kasvattaa myös eläimiä, juuri sen verran että jokainen niistä saa arvokkaan ja lajilleen sopivan elämän ja vasta sen jälkeen ne päätyvät pataan, jos päätyvät. Hän ei sullo eläviä eläimiä hehtaarihalleihin kustannustehokkaasti lihamassaa supernopeasti kasvamaan. Noilta eläinuhreiltahan varmaan seuraavaksi jalostetaan pois aivot ja sydän turhaa energiaa kuluttamasta, riittää että on suu, ruoansulatusjärjestelmä ja paksu kinkku. Tuo stressiliha pilkotaan ja pakataan vakuumimuoveihin ja suuri osa siitä kärrätään kaatopaikalle, kun parasta ennen päivä ohittuu. Samaan aikaan toisaalla ihmisiä kuolee nälkään.

Tanskalainen maajussi ei myöskään tarvitse sähköä partansa ajamiseen tai puun sahaamiseeen, hän kykenisi rakentamaan talon ilman ensimmäistäkään sähkötyökalua. No mennyttä maailmaa, huokaamme me jotka istumme kulutusyhteiskunnan kiihtyvällä vauhdilla päin seinää ajavassa junassa. Talouskasvun nimissä kulutusta täytyy lisätä, kaikki luonnonvarat täytyy tarkkaan imuroida.
Fossiilista energiaa tuottavat lähteet syöttävät suurta hirmuliskoa joka muuttaa sademetsät, pellot ja vuoret entistä huonolaatuisimmiksi ja lyhytikäisimmiksi kulutushyödykkeiksi, jotka kärrätään muodista poistuttuaan kasvaville kaatopaikoille hirmuliskon jättimäiseksi ulosteläjiksi. Merissä kelluvat jo jättimäiset jätelautat jotka kohta korvaavat saaret jotka ilmastonlämpeneminen on huuhtonut alleen. Me ihmiset senkun porskutamme eteenpäin.

No huh huh, palataampa siihen puurolautaseen. Ei, kaikki toivo ei ole mennyttä. Jatkuva talouskasvu ei ole jatkunut vielä kovinkaan pitkään, se onkin verrattain uusi ilmiö! ( Jos en väärin muista niin n. 250 v.) Ehkä meillä on vielä jossain näissä maanläheisissä maajusseissa toivoa löytää kestävämpi elintapa. Kysehän on suurelta osin arvoista, voisimmeko pitää rikkautena puhdasta luontoa, tasa- arvoisempaa maailmaa, keskinäistä kanssakäymistä, taidetta, kirjallisuutta, musiikkia.  Suuret osakkeenomistajat ovat kuulemma onnettomimpia ihmisiä maan päällä, päästäkäämme heidät piinasta. Tehdään maailmasta niin hyvä paikka kaikille että rikkaiden ei tarvitse pelätä henkensä edestä vaan rikkaita olemme me kaikki, ihmiset ja eläimet, luonto kaikissa ihmeissään.
Ota kantaa, osta ihmisen työtä.

ML


keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Talvivaara ja ammatillisesti arkaluontoinen paljastukseni

Vaara on lähinnä Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon ja Oulun läänin mäkisten itäosien eli Vaara-Suomen alueen kivisistä mäistä käytetty nimitys. Vaarat ovat kivisyydestään huolimatta alueidensa parhaita viljelyseutuja ja vaara-asutuksen sijoittumiselle otollisia, sillä jääkauden jäätiköiden sulamisvesi on huuhtonut valtavina virtoina laaksoista ja matalilta alueilta ravinteet ja hiekan, kun taas moreenipeitteiset vaarat ovat saattaneet jäätikön väistyttyä jääkauden jälkeen jäädä vedenkoskemattomiksi eli supra-akvaattisiksi alueiksi. Myös laaksoja vähäisempi hallanvaara on parantanut viljelyedellytyksiä.[

Tämä on suora kopia Wikipedian antamasta selityksestä sanalle Vaara. Meidän kansalaisten viimeaikainen toiminta vaan on muuttanut tuon nimen luonnetta aikatavalla. Talvivaarasta ei tule ( ehkä enää koskaan) mieleen alueensa parhain viljelyseutu. Talvivaaran kaivoksesta on vuotanut kymmeniä tuhansia litroja vaarallisia metalleja ja uraania sisältäviä vesiä luontoon. Aamun uutisissa kansalaisia kehotetaan olemaan syömättä kalaa Talvivaaran alueella. Olisipa asia niin yksinkertainen. Ei tarvitse olla biologi tietääkseen että kun tuollaiset myrkyt pääsevät luontoon, ne aloittavat vaarallisen vaelluksensa koko ekosysteemissä aina ihmiseen asti. Miten laajat ja tuhoisat seuraukset sillä on, niin siitähän vasta aloitetaan tutkimuksia. Noiden tutkimusten ja erilaisten pelastustoimien työllistävä vaikutus on toden totta suuri. Ongelma vaan on, että maksajaa sille työlle ei taida olla helppo löytää, taas huudetaan apuun meitä veronmaksajia, sekä maksamaan että painostamaan edes vähän järkeä tuohon touhuun.

Työstä tässä siis on kysymys. Siitä tuli mieleeni pappani kertomukset hyvän työmiehen ammattiylpeydestä. Hyvin tehty työ oli joskus kunnia asia. Nythän se on yhtä katoava luonnonvara kuin luonnonvarat. Kellään ei ole kohta enää varaa tehdä työtään hyvin. Julkisia esimerkkejä siitä löytyy lukuisia, Talvivaaran lisäksi on hiihtäjien doping skandaalit, monenmuotoiset talousrikokset, rakennusalan laiminlyönnit ja pahimpina nämä suuret ympäristöön ja eläimiin kohdistuvat tuhot. Nämä suuret julkiset esimerkit kylvävät samaa viljaa myös laajasti pienempiin yrityksiin ja toimialoille. Who cares. Mikä meitä ihmisiä vaivaa, aletaan välittää!

Kun itse aloin opetustyöt 17 vuotta sitten, joku viisas antoi neuvon että älä koskaan paljasta oppilaillesi pelkoasi ja epävarmuuttasi, silloin peli on pelattu. Nuo ominaisuudet ovat kuitenkin meissä kaikissa perustavanlaatuisia tunteita. Nyt uskon että tämä kaava on väärä. Kaava on aina sama, kun väärin tehty työ paljastuu, ensin koitetaan piileskellä naamion takana niin pitkään kuin mahdollista, sitten alkaa selittäminen ja syyllisten hakeminen. Joku uhrataan, pahimmassa tapauksessa aina itsemurhaan asti. Mitäpä jos muutettaisiin tätä kaavaa. Näytettäisiin avoimesti kun jostain asiasta ei ole varmuutta ja kun siitä on.

Osallistuakseni nyt itse ensin näihin heikkouden paljastus talkoisiin, teen yhden ammatillisesti hyvin arkaluontoisen paljastuksen joka koskee omaa työtäni ja siinä tekemiäni virheitä. Ennen kuin aloitin Galleria Karaijan galleristina, olin usein sitä mieltä että lintumaalausten yleisö oli liian tiukkapipoista. Ihmettelin miksi lintuja kuvaaviin maalauksiin oli niin tarpeellista lisätä joka ikinen höyhen ja varpaan millimetri tarkalleen oikealle paikalleen. Ajattelin että eivätkö he nyt ole nähneet näitä lintuja niin paljon että tunnistavat lajin jo karkeistakin tuntomerkeistä. En ymmärtänyt että kyse on kunnioituksesta. Toki lajin tunnistaa, mutta sen ainutlaatuista kauneutta täytyy kunnioittaa maalaamalla se oikein. Juuri tästä on minusta työssä ylipäätänsäkin kyse ja tällä hetkellä suuri puute.

ML



keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Lähikuvassa taidemaalari Kenneth Rosenlund



 
Lintu- ja luontokuvataidemaalari Kenneth Rosenlund syntyi 19.02.1981 Närpiössä taiteilijan pojaksi. Isänsä opissa Kenneth kasvoi jo pienestä kuvantekemisen maailmaan. Ensimmäisen oman näyttelynsä hän piti jo 16 vuotiaana. Kennethille itselleen on aina ollut luonto ja varsinkin linnut sydäntä lähellä. Ulkona liikkuminen on hänelle elämäntapa. Luontevasti ne yhdistyivät kuvantekemiseen.
 
Nuoresta iästään huolimatta Kenneth on taiteilijana jo vanha, hän on maalannut ja piirtänyt niin kauan ja paljon. Kenneth Rosenlund on myös saavuttanut hyvin luontoyleisöä, hänet on palkittu Bird Life lintupiirtäjäkilpailuissa, hänen töitään on nähty luontolehdissä, lukuisissa näyttelyissä ympäri Suomen sekä myös television kotimaisissa luonto-ohjelmissa.  Viime kesänä Kenneth oli mukana Tammisaaren luontokeskuksen uudistustöissä ja maalasi sinne taiteilija Jari Kostetin kanssa seinämaalauksia. 
 
Meillä Karaijassa on ollut ilo seurata Kennethin uraa jo usean vuoden ajan. Jännityksellä odotan aina uusia töitä ja koskaan ne eivät ole tuottaneet pettymystä, Kenneth maalaa aidosta rakkaudesta aiheisiinsa ja se näkyy. Varsinkin suoraan ulkona, ( joskus talviaikaan autossa) maalatut akvarellit ovat niin herkkiä ja luontevia, että niiden kautta voi katsojakin eläytyä samaan hetkeen jonka taiteilija on kokenut, katsella taiteilijan silmin. Se on jotakin mitä kamera ei pysty välittämään. Lieneekö viehättävän Mikaela vaimon ansiota että maalauksissa nähdään tällä kertaa myös paljon romanttisen kauniita sävyjä ja tunnelmia.
 
Kenneth Rosenlundin taiteelle on ehdottomasti oma paikkansa nyt ja tulevaisuudessa. Hänen työnsä jatkaa pitkää ja kunniakasta luontomaalauksen perinnettä. Nämä maalaukset tarjoavat meille kaupungistuville ja kiireisille ihmisille sen kaivatun raikkaan tuulahduksen aidosta suomalaisesta luonnosta.
 
Myötätuulta ja Vastavaloa  02.- 25.11. 2012 Galleria Karaija
 
Auki : PE 11-18, LA- SU 11-16
 
TERVETULOA!
 
ML

maanantai 5. marraskuuta 2012

Suomalainen minimalismi ja kurinpidonkulttuuri

Kun katsomme luontoa; metsiä, niittyjä, vuoria ja meriä, miten monimuotoinen ja uskomattoman rikas se onkaan. Ihminen löytää metsien kätköistä ja merten syvyyksistä jatkuvasti uusia kasvi- ja eläinlajeja. Värien, muotojen ja elintapojen kirjo on käsittämätön.

Tämä olkoon johdatus myös luonto-galleria Karaijan Jouluun. Sillä minimalismiin ja skandinaaviseen puritanismiin tottunut silmä voi saada shokin navetan oven avatessaan. Meillä ei ole oikeasti yhtään suoraa seinää tai puhdasta pintaa. Puritaanisuus on korvattu mielikuvituksella. Joulu Karaijassa on kultainen ja kimmeltävä, runsas ja värikäs kuin merenalainen koralliliutta tai sademetsän syli.

Suomi tuntuu joskus yhden aatteen maalta. Suomalaisen minimalismin taakse järjestäytyneet vankat mielipidevaikuttajat markkinoivat maatamme yksinkertaisuuden suunnannäyttäjänä. Taideteollisissa oppilaitoksissa rönsyjä kannustetaan karsimaan. Turha ja päälleliimattu koristeellisuus ei tietenkään palvele mitään, mutta sisällöstä lähtevä mielenrikkaus ja erilaisuuden ylistys on toinen asia. Tämä pätee myös maalaustaiteeseen, tyylilajeja voi olla samanaikaisesti useita, "uuden" tai modernin ilmeen etsiminen ei saisi olla itseisarvo. Kenneth Rosenlundin luontomaalaukset eivät ehkä luo uutta maalausteknisesti, mutta kunnioittavat ja ylläpitävät pitkää perinnettä, jossa yhdistyy taito ja tunne.

Minua monotonisuus on aina pelottanut. Suomi on maa idän ja lännen välissä, halusimmepa sitä tai emme. Perintötekijämme tulevat varmasti molemmista suunnista ja sama pätee kansan makuun. Me olemme taistelleet suurta vihollista vastaan kuin yhtenä miehenä, mutta nyt olisi varmaan jo aika antaa jokaiselle "miehelle" vapautensa ajatella ja julistaa Suomi vapaaksi maaksi erilaisille ajatusmalleille. Karsiminen voi olla myös latistavaa ja jatkuvasti toistuva suorakulmainen muoto mielikuvituksen, ja ainakin arkkitehtuurissa, rahan puutetta. Kaunis voi olla monella tavalla, uskottava, luotettava ja arvokas voi myös näyttää hyvin monenlaiselta.

Monipuolisempaan elämään tarvitaan tietysti turvallisuutta. Eiköhän Suomi ole jo tarpeeksi turvallinen maa että voisimme antaa kaikkien kukkien kukkia ja löytää sitä tietä ihan oma identiteettimme, jotakin idän ja lännen välissä, rikkautta joka vain meille on mahdollista saavuttaa.

Pappilan vanha navetta tarjoaa Karaijassa tarpeeksi turvaa aika villiksi yltyvään menoon. Harmonia erilaisten asioiden välille syntyy siitä rakkaudesta jolla ne on valmistettu ja esille asetettu. Ihan niinkuin luonnossakin.

Tervetuloa Karaijan Jouluun!

Auki Marraskuussa pe 11-18, la-su 11-16
Joulukuussa ti- pe 11-18, la- su 11-16

ML