tiistai 27. maaliskuuta 2012




Valikoimaa Karaijassa, isommat työt mukana myös taidelainaamossa!

Muunnellun totuuden arvoitus

Uuden- Seelannin liikenneministeri Gerry Brownlee kuvaili vastikään maatamme tavalla joka tuli aika monelle täällä yllätyksenä, emme tunnistaneet siitä itseämme. Täällä kotimaassa puolustusministeri Stefan Wallin jäi myös kiinni muunnellun totuuden esittämisestä. Nämä julkiset tapaukset tietysti näkyvät ja kuuluvat.

Ne saivat minut kuitenkin pohtimaan omaakin toimintaani ja aivojemme rakennetta. Mitä enemmän tietoa ja erilaisia virikkeitä ympäristömme meille tarjoaa, sitä haastavammaksihan käy sen käsittely aivoillemme. Aivot yrittävät parhaansa mukaan järjestää ja lokeroida, etsiä symmetriaa. Ei siis ihme että monia muunneltuja totuuksia esiintyy. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin luultavastihan niitä esiintyy yhtä monta kuin on esittäjää, ainakin kun on kysymys laajemmista kokonaisuuksista.

Otan esimerkin omasta työstäni, kuvantekemisestä. Siellä tämä ilmiö on hyvin tuttu, iso joukko ihmisiä kokoontuu maalaamaan samaa mallia, vaikka ihan elotonta asetelmaa esineistä. Silti tämä yksi ja sama malli esiintyy juuri niin monena eri versiona valmiissa piirustuksissa, kuin joukossa on ollut piirtäjiä. Kahta täysin identtistä kuvaa ei synny koskaan. Kuvan tekemiseen yksinkertaisesti liittyy liian monia osatekijöitä. Tietenkin käden taidot ja harjaantuneisuus vaikuttavat, mutta paljon suurempi vaikutus on aivoilla.

Aivot paitsi käsittelevät ( manipuloivat) nähtyä kuvaa, myös puuttuvat sen olemassaoloon edellisten kokemusten perusteella. Aivot pyrkivät antamaan ohjeita siitä miltä vastaavanlainen pullo tai pallo on ennen näyttänyt. Ne vääristelevät totuutta kertomalla että laatikolla on neljä kulmaa, vaikka silmä näkisi niistä vain kolme. Lisäksi ne saattavat päästää valloilleen monenlaisia muistoja ja tunteita joita malli herättää ja nämä kaikki antavat tiedostetusti, tai tiedostamattomasti oman osansa siihen, millainen kuvasta lopulta tulee. Ei siis ihme että piirtäminen on vaikeaa.

Uskoisin että tämä sama pätee myös muissa tilanteissa joissa ihminen yrittää muodostaa jonkinlaisen kuvan todellisuudesta, mielipiteen tai julkilausuman. Ehkä meidän on hyvä muistaa se.

Monipuolista päivänjatkoa kaikille!

ML

torstai 22. maaliskuuta 2012

Pidä kiinni pensselistä, työsi kaapataan!

Mieleni pillastui eilen tuosta Ylen uutisesta jossa kiinalainen suuryritys oli yrittänyt kaapata Joensuulaisen kuvanveistäjä Tarja Malisen työn. Näen edessäni kaikki kohtalotoverini työhuoneissaan, he ovat kouluttautuneet alalle vaikka kaikki muut ympärillä ovat epäilleet, koska he ovat itse uskoneet siihen. Minä TIEDÄN että he kääntävät ja vääntävät työtään ekologisista, eettisistä ja esteettisistä näkökulmista, hakevat sille oikeutusta. Ja kun sitten kaikkien ponnisteluiden tuloksena syntyy lopulta se työn hedelmä, mitä tapahtuu? Joku kiinalainen suuryritys haluaa kaapata sen orjuuttaakseen sillä suurta joukkoa ihmisiä ja kerätäkseen kultaa jonkun Ahmed ahneen kassakaappiin!

Suomessa käsityöläiset ja taiteilijat luopuvat varallisuuden tavoittelusta kun alalle ryhtyvät. Tämä on ala johon ehkä riittää tulijoita, mutta markkinat karsivat jo täällä kotimaassa hyvin tehokkaasti ja armottomasti jyvät akanoista. Käsityöllä ja taiteella on täällä todella vaikea elää ja niinpä ainoastaan sellaisella työllä joka syntyy aidosta intohimosta ja taidosta ja joka kykenee erottumaan omaperäisyydellään joukosta, on mahdollisuuksia. Käsityöläiset ja taiteilijat tekevät työtään vain koska saavat sen tekemisestä iloa ja tyydytystä, elämälleen tarkoituksen. Mitä heille jää jos sekin otetaan pois? Millainen kulttuuri, maa meille jää?

No nyt täytyy rauhoittua, tänään ripustetaan taas upea näyttely Karaijaan Kristiina Koskimies- Soinisen näkemyksiä linnuista.

TERVETULOA!
ML

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012



RANTAELÄMÄÄ Kristiina Koskimies- Soinisen maalauksia, Kristiina on biologi ja taiteilija jonka rakkautena ja voimanlähteenä on erityisesti saaristoluonto ja linnut.
AVAJAISET 24.03. lauantaina klo. 14-16 TERVETULOA!

STRANDLIV Målningar av Kristiina Koskimies- Soininen. Kristiina är en biolog och en konstnär som älskar speciellt natur och fåglar i skärgård.
VERNISSAGE 24.03. lördag kl. 14-16 VÄLKOMMEN!

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Antamalla saaminen

Ilokseni minulla on monia itseäni viisaampia lukijoita, siksi pitääkin vielä vähän jatkaa tuosta luopumisesta. Se tuntuu olevan asia joka on syvästi inhimillinen ja koskee meitä kaikkia.

Suurta rakkautta on tietysti luopua aikuistuvista lapsistaan, antaa heidän itsenäistyä.Vapauttavaa hyvää luopumista on myös luopua turhasta tavarasta, virheellisistä mielipiteistä, vääristä unelmista, sopimattomasta työstä, riippuvuuksista, itsekkyydestä, syyllisyydestä, häpeästä tai katkeruudesta. Elämässä voi olla monenlaista painolastia josta eroon pääseminen voi olla parasta mitä voi kokea. Aina se ei ole helppoa eikä yksinkertaista.

Ikävä kyllä elämässä on myös paljon luopumista joka ei ole vapaaehtoista, josta emme voi itse päättää.
Ensimmäinen rakas ystäväni on joutunut luopumaan terveydestään, vähän kerrallaan, nuorella iällään. Hän on opettanut minulle sen mitä on elää vaikka jalat eivät toimi eikä kädetkään tottele, millaista on kun joutuu turvautumaan toisten apuun. Elämästä voi silti pitää kiinni, siitä voi unelmoida ja unelmia voi toteuttaa. Vaikka niin paljon joutuu antamaan pois, voi silti arvostaa sitä mitä saa pitää. Voi keskittyä siihen mitä saa, mitä on. Häneltä olen saanut paljon.

Luopuminen, antaminen voi auttaa meitä kehittymään. Se voi olla tuskallista ja epäoikeudenmukaista mutta se voi myös vahvistaa ja parantaa. Tässä kohtaa mieleeni tulee Eräs joka antoi ainoan poikansa, jotta yksikään joka häneen uskoo ei joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Tulee myös mieleen hindulaiset joille elämä sinänsä on arvokas, oli se sitten miten raihnainen tai heikko. Kunpa aina muistaisimme sen, elämän arvo ei näy ulospäin, sitä ei voi mitata menestyksellä tai mammonalla.
Rakkautta riittää annettavaksi ja uskon että sitä antamalla saamme.

Antoisaa päivää teille jokaiselle!

ML

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Luopumalla rakastaminen

Tänään ajattelin ajatella luopumista. Minä olen ihminen joka säästää kaiken. Olen säästänyt perityt parittomat kupit, napit ja nupit, ratkonut vetoketjut talteen ja vanhat lakanat matonkuteiksi. Luonnontieteellinen kokoelmani alkaa olla jo huolestuttavan laaja, on kiviä, kotiloita, keppejä, käpyjä, kuolleita hyönteisiä ja yksi hieno juuristokin, en muista enää minkä kasvin. Jos 20 vuotta sitten pois nukkunut äitini sattuisi tulemaan yllätysvierailulle, voisin vaatettaa hänet hänen omilla vaatteillaan ja laittaa vielä prillitkin nenälle. Ja jos oikeasti tulen lapseksi jälleen, voin jatkaa leikkejä lapsena tekemilläni leluilla. Olen siis oikea ihminen pohtimaan mikä saa meidät kiintymään kaikkeen?

Omalla kohdallani olen yrittänyt selittää asiaa positiivisesti, onhan ekologisesti kestävämpää korjata ja kierrättää kuin hankkia aina uusi. Minähän rakastan sitä yhtäkin tanskalaista maajussia ( tv:ssä) jolla tuntuu olevan ihan samanlainen elämäntapa. Mutta tämä kiintyminen koskee myös materiaalittomia asioita, kuten ihmiset, eläimet, paikat ja esimerkiksi muistikuvat, en tahtoisi luopua mistään hyvästä. Eräs ystäväni kertoi kerran sodanpuutteen kokeneesta tädistään jonka sängynalusta oli täynnä sokeri, kahvi ja jauhopaketteja, tämähän on täysin ymmärrettävää, että puutteen kokenut haluaa varautua pahan päivän varalle. Mutta tämäkään selitys ei päde omalla kohdallani. Miksi on niin vaikea luopua?

Haluaisin uskoa että se on rakkautta. Rakastaminenhan on säilyttämistä, arvostamista ja hoivaamista. Tämä selitys tuntuu loogiselta senkin vuoksi että jostain rakkaasta luopuminen sattuu, se on elämän vaikeimpia oppeja. Elämäntaito oppaita kirjoittanut terapeutti Tommy Hellsten kirjoittaa että -saat sen mistä luovut. Onko siis sittenkin niin, että suurinta rakkautta on päästää irti, vapaaksi, luopua. Antaa sille joka tarvitsee, jakaa?

Oikein hyvää päivänjatkoa kaikille!

ML

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Galleria Karaijan tarina

Inkoo on Suomen etelässä, n. 55 km Helsingistä länteen. Täällä toistaiseksi itsenäisessä ja kaksikielisessä kunnassa on asuttu todistetusti jo 10 000 vuotta sitten. Pysyvästi kuitenkin vasta keskiajalta. Inkoo kuuluu Tammivyöhykkeeseen ja sen metsissä kasvavat kaikki Suomen jalot lehtipuulajit luonnonvaraisina. Inkoon edustalla on laaja saaristo joka on liitetty mantereeseen lossiyhteydellä. Osiin saaria on istutettu kauniita villilampaita eli Mufloneita, jotka viihtyvät siellä erinomaisesti. Täällä on myös loistavat olosuhteet lintujen tarkkailuun ja metsien lisäksi soita, järviä, peltoja ja rantakallioita, luontoa hyvin monipuolisesti.

Inkoon kunnan aamuhämärissä elettiin siis 1200 luvulla, jolloin Inkoon kirkon vanhimmat osat rakennettiin. Inkoon kirkko on omistettu merenkulkijoiden suojeluspyhimykselle Pyhälle Nikolaukselle. Kirkossa on krusifiksi 1300 luvulta ja barokkityylinen alttaritaulu 1700 luvulta, sen kuuluisa Mustan surman aikainen seinämaalaus Kuolemantanssi on harvinaisuus.

Silloin väki täällä taisi elää suurimmaksi osaksi kalastuksella, 1600 luvulta lähtien myös maanviljelys ja karjanhoito on elättänyt torppareita. 1600 luvun puolivälissä perustettiin ruotsalaisten toimesta Fagervikiin masuuni. Tuo rautaruukki eli kukoistustaan 1700 luvulla jolloin sen yhteyteen rakennettiin kirkko ja rokokoo- tyylinen kartano. Silloin tuotiin Suomeen ja Fagervikiin ensimmäiset perunat, siitä on saanut alkunsa inkoolainen perinneruoka - perunapuuro. Fagervikiin tulivat myös ensimmäiset alueen suomenkieliset töihin, heidän jälkeläisiään asuu täällä edelleen.

1800 luku oli täällä maanviljelyksen ja karjanhoidon kulta-aikaa, lehmiä oli enemmän kuin inkoolaisia. Silloin rakennettiin myös tämä pappilan mahtava kivinavetta. Legendan mukaan seinien valtavat kivilohkareet olisivat jääneet yli kirkon rakennuksesta, ne on mitä luultavimmin louhittu tämän navetan takana olevasta kalliosta, jossa näkyy edelleen jäljet siitä työstä. Itse navetan töitä hoitivat siihen aikaan  naiset, tämä onkin aina ollut naisten talo, sillä naiset täällä alkoivat häärätä taas uudelleenkin vuonna 1995. Karjanhoito täällä loppui sotavuosina, päädyssä olevan tallin hevosiakin jouduttiin varmaan lähettämään sotaan. Sen jälkeen tämä komea rakennus seisoi täällä keskellä Inkoon kirkonkylää ihan tyhjillään, mutta säilyi seurakunnan omistuksessa. Sen purkaminen estettiin 1970 luvulla kuulemma vain yhden äänen turvin sen aikaisten seurakuntapäättäjien äänestyksessä. Läheltä siis piti, ettei Raija Toivonen- Kalsola olisi kesällä 1995 pystynytkään toteuttamaan pitkä-aikaista unelmaansa taidegalleriasta.

Yhden kesän Raija Toivonen- Kalsola puhdisti ja kunnosti tätä hylättyä aarretta. Seuraavana kesänä 1996 avasi hän ovet ensimmäiselle näyttelyllensä. Valitettavasti Raija ei ehtinyt nauttia työnsä tuloksista kovin pitkään, vaan sairastui ja menehtyi syöpään. Vuonna 1999 gallerian toimintaa jatkoi pelastavana enkelinä Annikki Kilpi, joka omalla määrätietoisella toiminnallaan luotsasi Karaijaa siihen mitä se tänä päivänä on, kotimaisen taiteen ja taidekäsityön aarreaitta. Annikki löysi gallerialle myös ensimmäiset lintuystävät ja aloitti gallerian erikoistumisen luontoaiheisiin.  Itse olen ollut gallerian toiminnassa mukana sen alusta asti, kun muutin Inkooseen -95 niin Raija Toivonen- Kalsolasta tuli ensimmäinen inkoolainen ystäväni. Annikin kanssa jaamme yhteisen kiinnostuksen paitsi taiteeseen, myös luontoon ja eläimiin. Siksi olikin luontevaa että kun vihdoin olin rohkaissut mieleni ja saanut opintolainat maksettua, päästin Annikin hyvin ansaitulle eläkkeelle syksyllä 2010.

Karaija on siis saanut erikoisen nimensä ensimmäiseltä omistajaltaan ja jatkaa muutenkin perinteitä puhtaasti käsityötä ja taidetta esittelevänä galleriana. Itsekin taiteilijoina me kaikki galleristit tiedämme miten tarpeen tällainen paikka on Suomessa. Käsintehty esine on hitaasti, harkiten ja luonnonvaroja säästäen tehty. Siihen tarttuu tunteita ja viestejä tekijältään. Siksi näistä Karaijan esineistä ja teoksista ei tule koskaan ongelmajätettä, vaan perheenjäseniä. Niissä on lumovoimaa jota ihmiset ovat todistaneet täällä nyt jo yli 15 vuoden ajan. Karaijassa käyvät kaiken ikäiset ihmiset, yhtä paljon miehet kuin naiset, lapset ja koirat, kerran yksi kissakin. Turisteille Karaija on harvinainen ikkuna suomalaiseen kulttuuriin ja paikallisille rakas yhteinen tila jossa voi vaan piipahtaa kun mieli tekee piristystä. Tämä tila huokuu historiaa ja vapauttaa vieraissaan mielikuvituksen, täällä käydään myös hienoja keskusteluja maailmanmenosta, ihan spontaanisti päivittäin.

TERVETULOA!

ML

torstai 8. maaliskuuta 2012




Hiljaiset talot Lugna hus 4.3.- 18.3. 2012 Auki Öppet LA- SU LÖ- SÖ 11-16

Maalaukset / Målningar : Ylh. Tiina Jåfs Keväällä/ På våren
kesk. Marja Kallioinen Kanavakaupunki / Kanalstaden
alh. Tiina Jåfs keramiikkaa / Keramik

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Tunnelmia viikonlopun avajaisista



Hiljaiset talot Lugna hus 4.3.- 18.3. LA-SU LÖ- SÖ 11-16
Galleria Karaija Bollstantie 5 Bollstavägen 5 Inkoo Ingå

Kuvissa ylhäällä taiteilija Marja Kallioinen vieraineen ja alhaalla taiteilija Tiina Jåfs vieraineen. 

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Miten maata pitäisi johtaa?

Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa väittelee nyt maaliskuussa diplomi- insinöörejä opettava Pia Lappalainen aiheesta ´hyvä johtajuus`. Tämän tutkimuksen ilahduttavat tulokset voisivat minusta auttaa myös miettimään laajemminkin minkälaatuinen koiravaljakko sopisi vetämään vaikka kokonaista yhteiskuntaa. Ajatellen nyt myös noita edellisiä mietteitäni siitä miten vaarallista on antaa taloushallinnon hoitaa hommat.

Palataanpa sitten tutkimukseen.Tutkimuksessa selvisi että perinteisten loogista ajattelua korostavien älykkyystestien sijaan hyviksi johtajiksi alaistensa valitsemat johtajat menestyivätkin erinomaisesti tunneälyä mittaavissa testeissä. Sosiaalisuus, kyky inspiroida ja taito hillitä omia tunteitaan osoittautuivat tärkeiksi ominaisuuksiksi. Alaiset arvostivat myös jämäkkyyttä ja suoraa viestintää. Mielenkiintoista on myös että yli puolella testatuista hyvistä esimiehistä oli taustallaan hyvin traagisia elämänkokemuksia, suuria henkilökohtaisia menetyksiä. He ovat nöyriä ja kykenevät vastaanottamaan kritiikkiä itseään kohtaan. Tutkimuksessa kävi myös ilmi että vanhemmiten ihmisen sosiaaliset suhteet vähenevät määrältään mutta paranevat laadultaan, nuorena siis harrastetaan aika paljon hakuammuntaa.

Pienenä sivuhuomautuksena tähän väliin voisikin todeta että aika monet noista hyvän johtajan piirteistähän täsmäävät myös vastikään valittuun kansakunnan johtajaamme presidentti Sauli Niinistöön, onneksi.

Jos nyt sitten yrittäisi nähdä näitä hyvän johtamisen ominaisuuksia jonkinlaisina hyvän yhteiskuntajärjestelmän peruspilareina, miltä ne näyttäisivät? Tarvittaisiin siis jämäkkää, selkeää rakennetta ja toiminta periaatteita. Järjestelmää joka avoimesti ja suoraan puuttuisi epäkohtiin ja kantaisi vastuuta. Hyvä yhteiskuntajärjestelmä inspiroisi sen jäseniä hyviin saavutuksiin ja uskoisi heihin.Tässä kohtaa tarvitaan ehdottomasti niitä ihmisiä joilla on kyky nähdä, aavistaa ja mielikuvitella, taiteilijoita. ( laitetaan siis taiteilijat töihin myös yhteisen hyvän vuoksi ) Se kykenisi myös hillitsemään itseään, tämän ominaisuuden haluaisin tarkoittavan tässä yhteydessä esim. sitä että lainsäädännöllä voitaisiin ottaa kantaa siihen mikä on järkevää luonnonvarojen käyttöä ja kulutusta, sekä myös sitä miten siihen päästäisiin. Hyvän yhteiskunnan johto olisi myös nöyrä alaistensa edessä, vastaanottaisi paitsi kritiikkiä, myös palautetta ja hyviä ideoita muista yhteiskunnista. Onneksi suuri osa tästä kuulostaa tutulta täällä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa.

Uskon nuoriin ja uskon etenkin koulutukseen ja sivistykseen. Jostain sieltä roskiksista syövien ja Kimi Räikkösen blogia seuraavien nuorien välimaastosta löytyy se taito hoitaa tämä homma. Silti haluan puolustaa myös ikää, vanhoissa se viisaus asuu, ne suuret henkilökohtaiset menetykset ja oikeanlainen nöyryys.

ML

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Rappion raukea bulimia

Joissakin piireissä pidetään nykyistä aikaamme rappion kulttuurina. Tuo näkemys on helppo ymmärtää jos pikakelaamme lyhyesti kulttuurihistoriaamme vaikka näiden seuraavien tyyppien opastamina; Jo antiikin ajallahan Platon loi filosofiamme perustan, Renessanssin yleismies Leonardo da Vinci loi perustan aika monelle asialle, Johan Sebastian Bach tekaisi aika ylittämättömät fuugansa, William Shakespeare muutaman näytelmän, Gian Lorenzo Bernini joitakin kirkkoja ja palatseja ja esim. Jan Vermeer aika ihmeellisiä maalauksia. Näitä kavereita on tietysti vaikea haastaa.

Mieleni tekisi silti sanoa että se olisi meidän ihmisten tehtävä, se ylevin ja kaunein olemassaolomme motiivi, tietenkin Rakkauden lisäksi ja myötävaikutuksella. Mutta mitä tekee tämän päivän yhteiskunta, niin, säästää kulttuurimenoissa, leikkaa ja lakkauttaa koulutusta taiteellisilla aloilla. Pitkien perinteiden koulutuslaitoksia uhkaa kaikenkaikkinen sulkeminen. Meillä ei ole enää varaa korkeakulttuuriin.

Mutta mikä on tuo ihmeellinen olio jonka edessä kaikki huokailevat voimattomina: "niin, mutta kun ei ole vaihtoehtoja".  Mikä se on jota kukaan ei hallitse, harva edes hiukan ymmärtää, jolla on tapana pettää ja jättää ja joka kuitenkin on ottanut rautaiseen kouraansa kaiken mitä ihminen työllä ja vaivalla vuosituhansien aikana on aikaan saanut, niin se on se "Talous". Tuo taloushallitsija on tietysti ruokkinut ja vaatettanut ihmisiä, sitä voisi verrata vanhan sananlaskun mukaan tuleen, hyvä renki mutta huono isäntä. Jos katsoo, niin näkee, mitä talouden valtias on tehnyt vanhoille sivistyvaltioille kuten Kreikka ja Italia, tai miten se pakenee vapaiden markkinoiden kehdostaan Amerikasta. Juuri nythän se ylisyö itseään Kiinassa. Wikipedian mukaan Talous tarkoittaa ihmisten välistä kanssakäymistä ja instituutioita, jotka liittyvät hyödykkeiden tuotantoon, jakeluun, vaihtoon ja kulutukseen. Kuulostaa sinänsä viattomalta, mutta mitkä voimat ovat noiden instituutioiden takana, ahneus, omahyväisyys, itsekkyys?

Eikö meillä tosiaan ole vaihtoehtoja? On niitä ja toivon että löydämme ne ennenkuin on aivan liian myöhäistä.

ML