Joulusatu
Elipä kerran
pieni enkelipoika nimeltä Eetu. Eetu oli nuorin kahdeksasta
enkelisisaruksesta. Siskot ja veljet
olivat kaikki löytäneet aikoja sitten jotakin suojeltavaa, Eetu ei. Se
askarrutti usein hänen mieltään. `Mitä minä saan suojella?`, se kyseli
alituiseen vanhemmiltaan. Eetun äiti vastasi siihen joka kerta samalla tavalla;
`Sinun vuorosi tulee vielä, malta vain mielesi`. Mutta Eetu kävi aina vain
malttamattomammaksi.
Kunnes
koitti päivä jolloin Eetu kuuli kahden vanhan enkeliherran keskustelevan tähän
tapaan: - Se poika on ihan mahdoton. Olen jo vanha mies, enhän minä lennä enää
sellaista vauhtia, että pysyisin perässä. Valitti heistä toinen. Silloin Eetu
astui esiin ja hihkui: ”Minä voin auttaa! Saanko suojella sitä poikaa?” Mutta
vanha enkeli epäili: ”Mahdatkohan sinä selvitä sen pojan kepposista?” `Selviän
minä!` hihkui Eetu ja yritti näyttää niin vakuuttavalta kuin mahdollista.
Samassa vanha enkeli sai tiedon että poika oli pulassa taas.`No tule nyt sitten
mukaan`, hän myöntyi ja yhdessä he lensivät matkaan.
Ja siellähän poika taas
oli, vanhan vaahteran korkeimmalla oksalla, vain muutaman halkeaman päässä
oksan katkeamisesta ja pojan maahan mätkähtämisestä. Nyt olivat hyvät neuvot
nopeasti tarpeen. ´Tuuli!`, hihkaisi Eetu, `hyvä idea`, vastasi vanha enkeli
hädissään. Yhdessä he huusivat
-TUUULIIIII!- Ja niin
tuuli tuli ja puuskautti kaikki vaahteran keveät keltaiset lehdet puun alle
pehmeäksi kasaksi, viimehetkellä ennen kuin kirkuva ja karjuva poika putosi
niiden päälle pehmeästi kuin höyhentyynylle.
Eetu oli
innoissaan.`Tämä on juuri sitä mistä olen aina haaveillut`, hän vakuutteli
vanhaa enkeliä. Siinä missä Eetu näki edessään huimia, suuria seikkailuja,
vanha enkeli näki lonkan kolotusta, liian nopeita lentoon lähtöjä ja vaivalloisia
alastuloja. ”No niin olkoon niin”, myöntyi vanha enkeli lopulta, toivotti vielä
onnea ja nousi vähän huojentuneimmin siivin lentoon.
Siitä alkoi pojan ja
Eetun yhteinen elämä. Poika ei sitä tietysti tiennyt, mutta Eetu oli hänen
kannoillaan aina. Aivan takana tulossa tai matkan päässä suojelemassa. He
kokeilivat kaikkea, jokapäivä uusia asioita. Poika oppi uimaan, ajamaan
pyörällä, pelaamaan pesäpalloa ja keikauttamaan kärrynpyöriä. Eetu sai käyttää
kaiken kekseliäisyytensä pojan pelastamiseksi, ja kun sekään ei riittänyt, otti
hän avukseen vanhempien sisarustensa neuvokkuuden. Kaikki se olikin tarpeen kun
tuosta pojasta varttui mies.
Ehkä oli osin Eetun
ansiota että pojasta nimeltä Oiva tulikin lentäjä. Niimpä he sitten lensivätkin
yhdessä monta kertaa maapallon ympäri, kumpikin omilla siivillään. Vaikka Oiva
ei ollut koskaan nähnyt Eetua, oli hän alkanut tuntea hänet. `Olet ollut todella onnekas`, tapasivat ihmiset sanoa
Oivalle, kun hän kertoi heille huimista seikkailuistaan. Aina silloin outo
lämpö valtasi Oivan mielen, ja hän tiesi, vaikkei tiennyt miksi, ettei se ollut
pelkkää onnea. Hän oli alkanut uskoa
että se oli jotain muuta, joku muu.
Lopulta Oivasta tuli
vanha ja hän kuoli. Itsekin jo vanhentunut Eetu istui, kuten usein, Oivan
haudalla ja kertoi enkeliystävälleen elämästään Oivan kanssa sekä siitä
suuresta perheestä jonka Oiva oli jättänyt jälkeensä. Juuri kun hän vaikeroi
että `se pojanpoika on aivan mahdoton, en millään tahdo enää ehtiä sen perään
näillä vanhoilla siivilläni`,lensi ohitse nuori enkeli poika. Poika pysähtyi
nuo sanat kuultuuaan heti ja riensi vanhan Eetu enkelin luo. `Minä voin
auttaa!´ se hihkui.
Siitä alkoi taas uuden
enkelin ura, suojelusenkelin nimeltänsä Oiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti