Facebookissa on
ollut vanhojen kuvien viikko. Idea on minusta tosi hieno. Paitsi että tulee
tehtyä arkeologisia löytöjä omiin arkistoihin, niin näkee ystäviään elämänsä
alkutaipaleella. Erityisen mukavaa on nähdä sellaisia lapsia, joita on tuntenut
vasta aikuisiällä. Hyvin kuvista tunnistaa ja usein ihmisen kiinnostuksen
kohteetkin jo näkyy. Olemme omia itsejämme alusta asti.
Valitsemme nuo
kuvat itse. Jo siihen valintaan voi sisältyä jotain mielenkiintoista. Miksi
juuri se kuva? Mitä se kertoo minusta? Miten haluaisin että muut näkisivät
minut? Itse valitsin kuvan kultaisesta nuoruudestani uskollisen ystäväni,
Rätticitikan kanssa. Se oli aikaa jona minusta tuli minä. Siihen tarvittiin
erilaisia harharetkiä, pitkiä ylämäkiä ja muutama hyvä alamäkikin. Matka jatkuu
tietysti vielä vaikka Citikan katto ei olekaan enää rullattavaa mallia.
Nuorena ihminen
on monessa suhteessa ehdoton. Vanhetessa on useimmiten hyväkin vähän ”hioa
jyrkempiä kulmia”, mutta noita vanhoja kuvia katsellessa tulee myös mieleen,
että menettääkö ihminen myös jotain kun tekee kompromisseja ja sopeuttaa
itsensä tähän yleiseen elämän rytmiin. Nuorena ihminen ehkä kuulee oman äänensä
herkemmin, eikä sitä vanhenpanakaan peitä alleen niinkään muut ihmiset kuin oma
laiskuus ja mukavuudenhalu.
Itseäni
viisaammat ovat sanoneet että pystyäksesi rakastamaan muita, sinun täytyy osata
rakastaa itseäsi. Tuo pitänee paikkansa myös muiden tunteiden suhteen, jos et
osaa olla armollinen, rohkaiseva, kannustava tai rehellinen itseäsi kohtaan,
kyllä se varmaan on vielä vaikeampaa muita kohtaan. Toisen hyväksymisessä ja
sietämisessä tuollainen lapsi kuva voisi hyvin auttaa, lapsi minussa näkee
lapsen sinussa. Lapsilla ei ole ennakkoluuloja tai muutakaan elämän tuomaa
painolastia.
Vanhojen kuvien
viikko on siis myös suuri lempeys viikko. Venytetään sitä vähän pitemmällekin,
sinne ruuhkajonoon jossa joku tyrii, vie sinulta parkkipaikan tai ostoskärryn,
huutaa, räyhää tai ilkeilee. Lapsihan se siinä kiukuttelee. Seuraavan kerran
yritänkin nähdä sen keskisormea näyttävän, 120 kiloisen miehen BMW: n ratissa,
3 vuotiaana pisamaposkena jolta isoveli vei tikkarin suusta ja tönäisi nurin.
Se harmittaa vieläkin niin, että puolitoista sekuntia väärällä kaistalla jonkun
maalta körötelleen sitikka kuskin takia on kertakaikkiaan liikaa. Ymmärtäähän
sen, tai ainakin se toimisi luultavasti paremmin kuin se lentosuukko jonka
hänelle lähetin.
Ollaan lempeitä
toisillemme!
ML
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti