Tänään ajattelin ajatella luopumista. Minä olen ihminen joka säästää kaiken. Olen säästänyt perityt parittomat kupit, napit ja nupit, ratkonut vetoketjut talteen ja vanhat lakanat matonkuteiksi. Luonnontieteellinen kokoelmani alkaa olla jo huolestuttavan laaja, on kiviä, kotiloita, keppejä, käpyjä, kuolleita hyönteisiä ja yksi hieno juuristokin, en muista enää minkä kasvin. Jos 20 vuotta sitten pois nukkunut äitini sattuisi tulemaan yllätysvierailulle, voisin vaatettaa hänet hänen omilla vaatteillaan ja laittaa vielä prillitkin nenälle. Ja jos oikeasti tulen lapseksi jälleen, voin jatkaa leikkejä lapsena tekemilläni leluilla. Olen siis oikea ihminen pohtimaan mikä saa meidät kiintymään kaikkeen?
Omalla kohdallani olen yrittänyt selittää asiaa positiivisesti, onhan ekologisesti kestävämpää korjata ja kierrättää kuin hankkia aina uusi. Minähän rakastan sitä yhtäkin tanskalaista maajussia ( tv:ssä) jolla tuntuu olevan ihan samanlainen elämäntapa. Mutta tämä kiintyminen koskee myös materiaalittomia asioita, kuten ihmiset, eläimet, paikat ja esimerkiksi muistikuvat, en tahtoisi luopua mistään hyvästä. Eräs ystäväni kertoi kerran sodanpuutteen kokeneesta tädistään jonka sängynalusta oli täynnä sokeri, kahvi ja jauhopaketteja, tämähän on täysin ymmärrettävää, että puutteen kokenut haluaa varautua pahan päivän varalle. Mutta tämäkään selitys ei päde omalla kohdallani. Miksi on niin vaikea luopua?
Haluaisin uskoa että se on rakkautta. Rakastaminenhan on säilyttämistä, arvostamista ja hoivaamista. Tämä selitys tuntuu loogiselta senkin vuoksi että jostain rakkaasta luopuminen sattuu, se on elämän vaikeimpia oppeja. Elämäntaito oppaita kirjoittanut terapeutti Tommy Hellsten kirjoittaa että -saat sen mistä luovut. Onko siis sittenkin niin, että suurinta rakkautta on päästää irti, vapaaksi, luopua. Antaa sille joka tarvitsee, jakaa?
Oikein hyvää päivänjatkoa kaikille!
ML
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti