Mieleni kuplii taas niin että on ihan pakko poksautella pois päällimmäisiä poreita. Tiedättehän provokaattorikone, taloustaituri Björn Walhroos on taas avautunut kaikelle kansalle. Hän siis rakastaa lähimmäisiään. Koska haluaisin pitää itseäni jonkinlaisena humanistina, olen yrittänyt olla avoin ja kuunnella mitä hänellä on ollut sanottavanaan. Se ei ole ollut vaikeaa, koska hän on esiintynyt sekä televisiossa että radiossa, useamman kerran. Sen sijaan on paljon hyviä ( parempia) ajattelijoita joita siellä ei juuri näy. Me Walhroosin kanssa tunnumme hengittävän aika lailla erilaista ilmaa, tiedättehän nämä, leikataan sosiaaliturvaa nuorilta, köyhiltä ja hajonneilta perheiltä, vedetään pois äänioikeus eläkeläisiltä, lakkautetaan kehitysapu, laitetaan vapaa-aika verolle jne. Voisin jopa kysyä että hengittääköhän tuo mies ylipäänsä, onkohan kukaan kurkistanut hänen paitansa alle, ehkä siellä on näyttö ruutu ja vilkkuvia valoja, ehkä se muistuttaa enemmän New yorkin pörssiä kuin karvaista rintaa.
Maalasin eilen koko päivän kuvaa vanerille. Olen käyttänyt tuon saman vanerin värittämiseen jo useamman päivän. Ajattelin mitäköhän herra Walhroos asiasta ajattelisi. Kuinka kansantaloudellisesti tuottavaa tuo työni on, tuotanko sillä yhteiskunnalle takaisin sen mitä se on minuun kouluttamisella sijoittanut? Minunhan pitäisi elää juuri nyt tuottavimpia vuosiani. Hengitykseni alkoi kiihtyä, sydän takoa tiiviimmin, paniikki iskeä...silloin muistin eräät ystävälliset kasvot Karaijassa, asiakas joka kertoi teoksesta jonka oli minulta ostanut, mitä se hänelle merkitsi ja missä hän sitä säilytti, hengitys tasaantui.
Muistin samantien toisiakin tilanteita, niitä alkoi suorastaan tulvia mieleeni, ihmisiä kertomassa Karaijassa erilaisista taideteoksista joita ovat sieltä ostaneet. Nuo tarinat ovat kaikki erilaisia ja kertovat eri taiteilijoiden teoksista, yhteistä niille on, että ne ovat merkityksellisiä. Kaikki nuo teokset ovat löytäneet paikkansa kodeista joissa niitä arvostetaan ja joissa niiden olemassa olosta iloitaan joka päivä. Onko tämä tuottoa? Paraneeko sillä kansantalous tai maamme kilpailukyky? Miten on laita musiikilla tai teatterilla? Siihen en osaa vastata. Tiedän vain että ilman niitä meillä ei olisi kansaa, koska kansaa ei ole ilman omaa kulttuuria. Taiteilijat, muusikot ja kaikenlaiset luovat hullut ovat usein ihmisiä jotka eivät mahdu suurimpien veronmaksajien joukkoon. Heidän työtään on myös hyvin vaikea arvioida suoraan kuluvassa ajassa, silti se saattaa olla ratkaisevan tärkeää, niinkuin oli aikanaan Suomenkin itsenäisyydelle. Olen varma että herra Walhrooskin sen ymmärtää siellä entisöidyssä kartanossaan taideaarteidensa keskellä.
Tuottoisaa päivän jatkoa ihan kaikille!
ML
P.s. Päivän hyvä uutinen oli, että Kankaanpään taidekoulu saa jatkaa.
tiistai 17. huhtikuuta 2012
torstai 5. huhtikuuta 2012
Sirpa Rahdun Kevät tulet, pienoisnäyttely esillä Karaijassa 22.4. asti. Pääsiäisen aikaan Karaija on auki lauantaina 7.4. klo. 11-16. ( pe, su ja ma suljettu) TERVETULOA!
Eldmålningar av Sirpa Rahtu. Utställda i Karaija till den 22.4. Under påsken är Karaija öppen på lördagen den 7.4. kl. 11-16 ( fre, lö och sö stängt) VÄLKOMMEN!
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Uusia tuotteita Karaijassa
Uusia tuotteita Karaijassa. Keramiikkaa Sarita Koivukoskelta ja Ritva Salmelta, koruja Johanna Vireaholta.
Nya produkter i Karaija. Keramik av Sarita Koivukoski och Ritva Salmi och smycken av Johanna Vireaho.
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Yhteinen etu vastaan oma etu
Kuulin eilen elokuvaohjaaja Matti Kassilan radiohaastattelun. Hän heitti eteeni montakin mielenkiintoista ajatusten lankakerää. Kerin nyt niistä auki tätä ensimmäistä, jota hän kutsui isänmaallisuuden puutteeksi. Hän moitti aikamme suuria johtajia siitä että he rakentavat omaa pankkitiliään maansa sijaan. Tätä ahneuttahan on nyt nähty. Hiukan toisin voisi asian ilmaista sanoilla yhteinen etu vastaan oma etu.
Näissä on mielestäni se ero, että yhteisessä edussa voittavat kaikki, kun taas pelkästään omaa etuaan tavoitteleva päätyy useimmiten toisten halveksimaksi ja yksinäiseksi. Toinen kiinnostava ero niissä on aika. Yhteisen edun rakentaminen vie aikaa, vaatii monen ihmisen ponnistuksen. Oman edun voi taas kotiuttaa hyvinkin nopeasti tililleen. Vastaavasti noiden etujen nauttimiseen käytettyä aikaa voi verrata samalla tavalla. Kun kokonainen maa, yritys, tai työpaikka voi paremmin, ilo on huomattavasti pitkäikäisempi kuin se rahamäärä yksittäisen ahnehtijan tilillä. Tietenkin voi aina selitellä ahneuttaan osakkeilla tai kuluttamisella, mutta jos samaan aikaan suuri osa kanssa ihmisiä syrjäytyy ja köyhtyy, ei yhden ihmisen kuluttaminen siinä paljon auta. Ja eiköhän sellainen osakeyhtiö kuitenkin kaadu jonka etiikka on noin mätä.
Meidän jokaisen arkielämässä on varmasti valtava määrä sellaisia tekoja jotka voidaan tehdä jomman kumman edun nimiin. Koska työelämä yhä enemmän nonmaterialisoituu, monet ovatkin keksineet että tiedoista ja kokemuksen syvästä rinta-äänestäkin voi laskuttaa. Niitä ei kannata jakaa ilman maksua. Nyt tämä alkaakin käydä todella pelottavaksi. Kuvitelkaa nyt vaikka jos opettaja koulussa sanoisi; No niin pikku Pekka, tämä on nyt opetusohjelmaan kirjattu tieto, mutta jos haluat että selitän sen sinulle niin että ymmärrät sen, niin pyydäpä isääsi maksamaan tälle tilille konsultointipalkkio 200 euroa. Tai kultasepänkoulutuksessa opettaja sanoisi; niin tämä on nyt tämä virallisen opetusohjelman tapa istuttaa timantti, mutta jos haluat tietää paremman jonka olen itse siitä kehittänyt niin maksa..jne. Tai millainen olisi sellainen työpaikka jossa kaikki työntekijät tekisivät aina uudet tehtävänsä kantapään kautta ettei vaan kukaan tulisi antaneeksi toiselle ilmaisia neuvoja omaa etuaan vastaan. Eihän me sellaista yhteiskuntaa haluta, eihän?
Yhteenvetona voisikin sanoa että yhteinen etu ja oma etu eivät ole toisiensa vastakohtia vaan yksi ja sama asia.
Oikein hyvää päivänjatkoa kaikille kanssa kävijöilleni!
ML
Näissä on mielestäni se ero, että yhteisessä edussa voittavat kaikki, kun taas pelkästään omaa etuaan tavoitteleva päätyy useimmiten toisten halveksimaksi ja yksinäiseksi. Toinen kiinnostava ero niissä on aika. Yhteisen edun rakentaminen vie aikaa, vaatii monen ihmisen ponnistuksen. Oman edun voi taas kotiuttaa hyvinkin nopeasti tililleen. Vastaavasti noiden etujen nauttimiseen käytettyä aikaa voi verrata samalla tavalla. Kun kokonainen maa, yritys, tai työpaikka voi paremmin, ilo on huomattavasti pitkäikäisempi kuin se rahamäärä yksittäisen ahnehtijan tilillä. Tietenkin voi aina selitellä ahneuttaan osakkeilla tai kuluttamisella, mutta jos samaan aikaan suuri osa kanssa ihmisiä syrjäytyy ja köyhtyy, ei yhden ihmisen kuluttaminen siinä paljon auta. Ja eiköhän sellainen osakeyhtiö kuitenkin kaadu jonka etiikka on noin mätä.
Meidän jokaisen arkielämässä on varmasti valtava määrä sellaisia tekoja jotka voidaan tehdä jomman kumman edun nimiin. Koska työelämä yhä enemmän nonmaterialisoituu, monet ovatkin keksineet että tiedoista ja kokemuksen syvästä rinta-äänestäkin voi laskuttaa. Niitä ei kannata jakaa ilman maksua. Nyt tämä alkaakin käydä todella pelottavaksi. Kuvitelkaa nyt vaikka jos opettaja koulussa sanoisi; No niin pikku Pekka, tämä on nyt opetusohjelmaan kirjattu tieto, mutta jos haluat että selitän sen sinulle niin että ymmärrät sen, niin pyydäpä isääsi maksamaan tälle tilille konsultointipalkkio 200 euroa. Tai kultasepänkoulutuksessa opettaja sanoisi; niin tämä on nyt tämä virallisen opetusohjelman tapa istuttaa timantti, mutta jos haluat tietää paremman jonka olen itse siitä kehittänyt niin maksa..jne. Tai millainen olisi sellainen työpaikka jossa kaikki työntekijät tekisivät aina uudet tehtävänsä kantapään kautta ettei vaan kukaan tulisi antaneeksi toiselle ilmaisia neuvoja omaa etuaan vastaan. Eihän me sellaista yhteiskuntaa haluta, eihän?
Yhteenvetona voisikin sanoa että yhteinen etu ja oma etu eivät ole toisiensa vastakohtia vaan yksi ja sama asia.
Oikein hyvää päivänjatkoa kaikille kanssa kävijöilleni!
ML
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Huoletonta nostalgiaa
Tämä orastava kevät kai sai minut nostalgiseksi. Muistelin elämääni ennen internettiä, sosiaalista mediaa tai kännyköitä, silloin kultareunaisessa nuoruudessa.
Ajattelin ensirakkauttani, miten kaunista ja epätodellista se oli. Sellaistahan sen juuri pitääkin olla. Tuo rakkaudenliekki olisi varmaan sammunut aika pian alkujaan, jos olisin saanut tekstiviestiyhteyden tuohon saman koulun poikaan ja todennut ettei hän oikeastaan ihan ollutkaan niin romanttinen maailmanparantaja kuin olin kuvitellut.
Facebookissa olisin sen sijaan voinut kuvitella itselleni ystäviä, sellaisiakin joilla olisi ollut yhtä omituiset kiinnostuksen kohteet. Olisin voinut huojentavasti todeta, että on muitakin jotka eivät opi pukkihyppelyä. Idolseista ja realitystä en tietenkään tiennyt mitään, tietouteni julkkiksista perustui mummolan vintin Seura lehdistä leikattuihin paperinukkeihin, eivät tainneet olla enää edes silloin kovin ajankohtaisia.
Jos olisin päässyt internetin ihmeelliseen maailmaan, olisin saanut huomata mitä kaikkea muutakin voi taide olla, kuin se isän huutokauppa löytö joka roikkui kultaraameissa sohvan yläpuolella. Se maalaus ei kyllä ollut hassumpi, olen polttanut siitä niin tarkan kopion verkkokalvoilleni, että kykenisin luultavasti maalaamaan kohtuullisen tunnistettavan kopion siitä edelleen. Sillä maalauksella on luultavasti ollut ratkaiseva merkitys myös uranvalintaani.
Maailma oli suuri mutta kaukana. Kesäpäivät kuluivat kavereiden kanssa uimarannalla ja talvet pulkkamäessä. Me ei menty ostoskeskuksiin, me mentiin metsään. Leikittiin kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla tai autiotalon salapoliiseja. Äidin kanssa juotiin kaakaota ja juteltiin, isän kanssa pelattiin koronaa tai sulkapalloa. Se mitä tehtiin, tehtiin aina täysillä, keskeytyksettä.Yksi asia kerrallaan. Ei puhuttu hetkessä elämisestä vaan elettiin siinä. Kaikista kehityksen eduista huolimatta, toivon että lapset ( ja vähän myös me aikuiset ) nykyäänkin saavat vielä kokea samanlaista huolettomuutta.
Huolettomia hetkiä kaikille!
ML
Ajattelin ensirakkauttani, miten kaunista ja epätodellista se oli. Sellaistahan sen juuri pitääkin olla. Tuo rakkaudenliekki olisi varmaan sammunut aika pian alkujaan, jos olisin saanut tekstiviestiyhteyden tuohon saman koulun poikaan ja todennut ettei hän oikeastaan ihan ollutkaan niin romanttinen maailmanparantaja kuin olin kuvitellut.
Facebookissa olisin sen sijaan voinut kuvitella itselleni ystäviä, sellaisiakin joilla olisi ollut yhtä omituiset kiinnostuksen kohteet. Olisin voinut huojentavasti todeta, että on muitakin jotka eivät opi pukkihyppelyä. Idolseista ja realitystä en tietenkään tiennyt mitään, tietouteni julkkiksista perustui mummolan vintin Seura lehdistä leikattuihin paperinukkeihin, eivät tainneet olla enää edes silloin kovin ajankohtaisia.
Jos olisin päässyt internetin ihmeelliseen maailmaan, olisin saanut huomata mitä kaikkea muutakin voi taide olla, kuin se isän huutokauppa löytö joka roikkui kultaraameissa sohvan yläpuolella. Se maalaus ei kyllä ollut hassumpi, olen polttanut siitä niin tarkan kopion verkkokalvoilleni, että kykenisin luultavasti maalaamaan kohtuullisen tunnistettavan kopion siitä edelleen. Sillä maalauksella on luultavasti ollut ratkaiseva merkitys myös uranvalintaani.
Maailma oli suuri mutta kaukana. Kesäpäivät kuluivat kavereiden kanssa uimarannalla ja talvet pulkkamäessä. Me ei menty ostoskeskuksiin, me mentiin metsään. Leikittiin kirkonrottaa, kymmentä tikkua laudalla tai autiotalon salapoliiseja. Äidin kanssa juotiin kaakaota ja juteltiin, isän kanssa pelattiin koronaa tai sulkapalloa. Se mitä tehtiin, tehtiin aina täysillä, keskeytyksettä.Yksi asia kerrallaan. Ei puhuttu hetkessä elämisestä vaan elettiin siinä. Kaikista kehityksen eduista huolimatta, toivon että lapset ( ja vähän myös me aikuiset ) nykyäänkin saavat vielä kokea samanlaista huolettomuutta.
Huolettomia hetkiä kaikille!
ML
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)