maanantai 4. joulukuuta 2017

Suomalaista työtä 100 vuotta

Molemmat isoisäni olivat sotaveteraaneja. Äidin isä tuli isänmaataan puolustamaan Amerikasta, jonne oli lähtenyt 30- luvun laman aikoihin työtä etsimään. Pappani oli lempeä mies, ymmärsi lapsia ja eläimiä paremmin kuin ihmisen pahuutta. En saata edes kuvitella miten hän kärsi rintamalla. Enkä siitä koskaan häneltä kuullut, vaikka sain aina sylissä istua ja nukkua ”linnunpesässä” niinkuin hän sitä turvapaikkaa kutsui omassa kainalossaan.  

Isäni isoisä oli paennut sisällissodan aikaan punaisia metsään. Hänen poikansa joutui sitten itärajalle maataan puolustamaan. Isoisäni henkisiä haavoja ei koskaan tutkittu, mutta selässä märkivät luotien jäljet vielä vuosikausia. ”Koskaan ei ole isänmaa rakkaampi ollut, kuin silloin kun siihen paljain käsin yritin kaivautua suojaan luotisateelta” Hän sanoi. Hänen kerrotaan pysäyttäneen venäläisten panssarivaunun. Minä muistan hänestä vain ankaran ja kovan maataloustyön kuluttaman olemuksen, ei hän paha ollut, mutta lähelle en uskaltanut mennä.   

Näitä sodan kokeneita miehiä ja naisia ei ole enää montaa juhlimassa 100 vuotiasta isänmaataan. Vapaudestamme he maksoivat korkean hinnan, moni koko elämänsä. Olen varma, että jos heiltä kysytään, rauha on heistä arvokkainta mitä ihminen voi vaalia. Uskon, että niin vastaavat myös he, jotka sotaa pakenevat nykyään. Siksi on parempi hankkia ystäviä kuin vihollisia, solmia sopimuksia ja tehdä yhteistyötä, antaa vaikka vähän periksikin joskus, mutta puolustaa heikompiaan.

Galleria Karaijassa tehdään työtä kotimaisen kulttuurin ja luonnon hyväksi, niin käsityöläiset ja taiteilijat, kuin kaikki ne ystävämme jotka heidän tuotteitaan hankkivat. Maailma muuttuu ja työn ja toimeentulon välinen yhteys saattaa tulevaisuudessa näyttää hyvin erilaiselta kuin menneinä vuosina. Sitä on vaikea nähdä juuri nyt, kun kehitys on kiihkeää. Se on kuitenkin varmaa, että luonnonvaroja täytyy jatkossa osata paremmin kierrättää ja säästää. Lähellä tuotettua ja muiden kanssa jaettua täytyy suosia. Ihminen itse tuskin muuttuu kovin nopeasti, käsillä tekeminen, kauneuden jakaminen ja työn ääreen hiljentyminen, tuntuu luultavasti tulevaisuudessakin yhtä tarpeelliselta. Omat isoisäni keskittyivät työn tekemiseen sodasta palattuaan, he rakensivat sitä maata, jota niin konkreettisesti juoksuhaudoissa puolustivat. Meillä jotka olemme saaneet syntyä vapaina ja itsenäisinä on kaikki mahdollisuudet ja myös velvollisuus, tehdä työtä tulevaisuudenkin rauhan hyväksi.

Onneksi olkoon 100 vuotias Suomi!

ML