Itsenäisyyttä ja yhteishenkeä

Karaijasta on vähitellen muodostunut sellainen yleinen olohuone, johon on helppo piipahtaa jos kaipaa vähän piristystä tai juttuseuraa. Mukaan saa ottaa lapsensa ja koiransakin, onpa yksi kissakin kerran vieraillut. Noita iloisesti nauravia ja useammalla kielellä juttelevia ihmisiä katsellessani, olen alkanut miettiä rakennuskulttuuriamme ja tullut siihen tulokseen, että paikallaan olisi ottaa siihen ihan uusi näkökulma. No minäpä kerron.

Pienessä maalaiskunnassa joka Inkoo on, kaikki rakennukset on rakennettu erillisinä yksikköinä, kirkko, kirjasto, suomenkielinen koulu, ruotsinkielinen koulu, terveyskeskus, vanhusten talo, päiväkoti, jne. kaikki erillisiä yksiköitään. Jos Inkoon keskustaa katsotaan lintuperspektiivistä, se on laaja alue jossa on paljon pieniä rakennuksia ja niiden välissä on, niin, suurimman osan ajasta tällä leveyspiirillä, niiden välissä on kylmää, märkää, tuulista ilmaa. Verrataanpa tätä näkymää esim. muurahaiskekoon tai ampiaispesään, mitä eroa huomaatte? Nämä pienet eläimet jotka asuvat myös suurissa yhteiskunnissa, ovat ratkaisseet asian niin, että ovat rakentaneet kaikki toiminnat yhden katon alle. Yhden pysähdyksen taktiikalla. Me ihmiset sen sijaan kuljemme jatkuvasti toistemme ohi, viemme lapsia päiväkotiin, vanhuksia vanhusten taloon, kirjoja kirjastoon ja sairaita sairaalaan. Vanhukset eivät ehkä koskaan tapaa lapsia, kunnan virkamiehet koululaisia tai seurakunnan työntekijä ateistia. Hassuinta on, että sellaisetkin ryhmät kuten työttömät tai kotiäidit sijoitetaan erillisiin kokoontumistiloihinsa, vaikka he varmasti juuri tarvitsisivat muiden seuraa. Tehoneliöt apteekissa, ruokakaupassa tai pankissa varmistavat sen, ettei sinne voi jäädä tupeksimaan, asiat on hoidettava nopeasti ja sitten ulos. Ulkona on taas pimeä ja kylmä, ketä siellä nyt tapaisi.

Ihmiset kaipaavat toisiaan! Tilastokeskuksen arvion mukaan pienimpien asuntokuntien määrä on kasvanut Suomessa 20 vuoden aikana 50 prosentilla. Vuoden 2010 tilastojen mukaan KOLME neljästä vakituisesti asutetusta asunnosta oli yhden tai kahden hengen talouksia. Suomessa on yli miljoona yksin asuvaa ihmistä!

Vaikka nyt katsottaisiin asiaa perinteisesti aineen kautta, taloudellinen hyöty etunenässä, niin eikö meidän ilmasto- olosuhteissa olisi paljon edullisempaakin keskittää toimintoja ja rakentaa enemmän yhden katon alle, niin ettei kaikille tarvittaisi omia lämmitys- jätevesi- jätehuolto- ja muita kiinteistön huoltoon liittyviä toimintoja. Paitsi että säästäisimme jakamalla näitä kalliita toimintoja eri tarvitsijoiden kesken, säästäisimme myös matkakuluja joita päivittäisestä kruisailusta syntyy. Samoja tiloja voisi myös joustavasti käyttää eri vuorokauden aikoina eri tarkoituksiin, sen sijaan että ne seisovat osan ajasta kalliisti lämmitettyinä tyhjillään.

Ihan toisen luokan hyötyihin päästäisiin kuitenkin jos tarkastellaan asiaa hengen kautta. Kerron esimerkin. Inkoossa vanhainkoti ja päiväkoti on rakennettu vierekkäisille tonteille joiden välissä kulkee tie. Olen aina katsonut noita kahta ja miettinyt miksi. Kuvitellaan että ne olisikin rakennettu yhteen. Kuvitellaan että vanhuksilla ja lapsilla olisi yhteinen ruokala. No siitä voisi koitua jotain käytännön ongelmia ( joita en kyllä nyt keksi ) ehkä lapset tartuttaisivat flunssaa vanhuksille. Mutta kuvitelkaa mitä hyötyjä siitä koituisi, se mikä flunssassa hävittäisiin, voitettaisiin taatusti tuhannesti takaisin mielialalääkkeissä ja masennushoidoissa. Vanhukset näkisivät iloisia, uteliaita, hauskoja pieniä ihmisiä joka päivä. Ja lapset voisivat ystävystyä vanhan ihmisen kanssa, tavata aikuisen jolla olisi hänelle aikaa. Sen sijaan että vanhuksilla on tien toisella puolella tyhjä nurmikenttä piha-alueenaan, heillä voisi olla yhteinen puisto lasten kanssa. Mikä olisi sen hauskempaa kuin katsella lasten leikkejä ja touhuja kun ei omat jalat enää kanna. Vanhukset eivät tarvitsisi useita tuhansia maksavia japanilaisia hyljerobotteja ( uskokaa tai älkää, niitä on Suomenkin vanhainkodeissa jo ainakin 7 kpl) hellyyttä antamaan, eikä lapsi jäisi vaille aikuista joka hänet näkee. Mikä ettei voisi olla myös yhteinen askartelu tila jossa vanhukset voisivat myös kertoa tarinoita tai lukea satuja lapsille ja toisinpäin. Varmasti muutama laulukin laulettaisiin päivittäin yhdessä.

Toinen esimerkki. Jos kunnan palvelut olisi rakennettu ovelasti niin, että ihmiset kulkisivat yhteisten tilojen kautta töihin, harrastuksiin tai valtuuston kokouksiin, eikö se lisäisi satunnaisten ja usein niin arvokkaiden kohtaamisten määrää? Jos näiden erilaisten toimintakeskusten väleihin olisi osattu jättää sopivasti valoisia aulatiloja eikö siellä informaatio välittyisi ja ideat pulpahtelisi huomattavasti todennäköisemmin kuin ilman niitä?

Taideyhdistyksellämme oli viime talvena vanhusten virkistysprojekti, niin mukavaa kuin se olikin, en voinut välttyä hieman ”päälleliimatulta” tunteelta, me nelikymppisethän hääräämme joka paikassa koska olemme eläneet riittävän pitkään muttei vielä liian kauan. Elämä on silti kaikkien yhteistä, yhtä arvokasta lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Yhteiskunta on meidän kaikkien ja kaikkien tulisi päästä siihen vaikuttamaan ja osallistumaan. Komiteat valmistelevat ja organisoivat, bränditoimikunta työstää maallemme identiteettiä ja uusia yrityksiä peräänkuulutetaan. Elämällä on silti tapana toimia hyvin epäorganisoidulla tavalla, hyvät ideat syntyvät useimmiten ihan muissa tilanteissa kuin niitä varten rakennetuissa tilaisuuksissa. Ihmiset pitäisi saada törmäilään toisiinsa ja vaikuttamaan toistensa elämässä luontevasti, ilman ennakkoilmoittautumisia tai sisäänpääsymaksuja.

On kaksi toimeenpanevaa voimaa, puolesta ja vastaan. Tätä aineellista ja materiaalista maailmaamme voimme rakentaa joko ihmisiä yhdistävästi, yhteisen hyvän puolesta, tai ihmisiä erottavasti pelkojen ja ennakkoluulojen kautta. Pelätään sitten oman kielen tai identiteetin puolesta, pelätään toisen uskoa tai maailmankatsomusta, pelätään sairautta tai kuolemaa, varmaa on, että jos rakennetaan pelko edellä rakennetaan ennakkoluuloja ja lisää pelkoja. Jos ainoa mitä naapurista tiedämme, on sieltä näkyvä valo, on pimeän ylittäminen vaikeampaa.

Kuuntelin viime viikolla juuri 90 vuotta täyttäneen presidentti Mauno Koiviston haastattelun radiosta, kesäinkoolainen muuten hänkin. Haastattelun lopuksi presidentti kertoi uskovansa Isänmaan olemassaoloon ja tärkeyteen myös tulevaisuudessa. Isänmaata ajatellessa tulee usein mieleen sota. Isänmaa syntyi taistelemalla, koska meillä suomalaisilla oli yhteinen tavoite, Suomen itsenäisyys. Me olimme silloin yhtenäinen kansa, taistelimme yhdessä miehet ja naiset. Tuon yhteishengen ylläpitämiseksi tarvitsemme näin rauhan ja hyvinvoinnin aikana toisenlaisia toimenpiteitä.

Asun itsekin vain kahden hengen taloudessa, kun tulen töistä kotiin saan useimmiten vastata aina samaan kysymykseen, no kävikö ketään tuttuja tänään?

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

 

Tule tutuksi, tule Karaijaan!

Auki ti-pe 11-18, la-su 11-16 ( 6.12. suljettu) ei sisäänpääsymaksua eikä ennakkoilmoittautumisia, tarjolla silmän ja sielunravintoa!

M