Kenraalin tytär

Eräs mukava tuttavani on kunniakenraalin tytär. Kuulin juuri häntä nimitettävän sillä tavalla ja se kuulosti minusta erityisen juhlavalta. Kaikki eivät ehkä haluaisi tulla kutsutuiksi vanhempiensa ammattien tai arvon mukaan, mutta tietynlaista hienoa vastuuta siihen liittyy. Islannissahan on myös käytäntö, jonka mukaan lapsia kutsutaan heidän vanhempiensa tyttäriksi tai pojiksi. Kun identiteettiä näin muodostetaan edellisen sukupolven avulla, niin korostuisiko siinä vähän enemmän myös sen vastuu seuraavasta sukupolvesta? Kun tietäisin että lapseni joutuu kantamaan nimeäni, ehkä yrittäisin tehdä enemmän, ettei se koituisi hänelle taakaksi. Elämme individualismin kulta- aikaa, jokaisella tuntuu olevan oikeus maksimoida oman elämänsä olosuhteet parhaiksi mahdollisiksi. Ajattelemmeko oikeasti tarpeeksi myös tulevia sukupolvia?

Olen vakuuttunut siitä että materiaaliin ja aineeseen keskittynyt aikamme kehittyy kohti henkisempää kulttuuria. Teollisen tuotannon voiman ajat jäävät taakse. Ihmiset kuluttavat enemmän ja enemmän sähköisiä palveluita ja sisältöjä. Sama kehitys tapahtuu myös tieteissä ja suhteessa ihmiseen, ihmisen identiteetti muuttuu. Sen sijaan että tutkisimme ihmistä ainoastaan aineellisena olentona ja kemiallisten prosessien kautta, meidän on pian aika tunnustaa myös ihmisen henkisyys ja aineeton osa myös tieteessä.

Jos etsisimme identiteettiämme enemmän muista kuin omistamiseen ja materiaan liittyvistä asioista, säilyisi tämä pallomme paremmin tuleville sukupolville. Meidän ei tarvitsisi ryöstää viimeisiä raaka- aineita maan uumenista tai herkiltä arktisilta alueilta tai tuhota puhdasta ilmaa ja vettä energiaa tuottaaksemme.

Taidekin on usein materiaa, mutta ei koskaan massatuotantoa, eikä käsintehty ole koskaan ainetta ilman henkeä, sen voi hyvin aistia Karaijassakin.

 

Henkevää sunnuntaita, toivottaa koneistajan tytär.

ML