Molemmat isoisäni olivat sotaveteraaneja. Äidin isä tuli
isänmaataan puolustamaan Amerikasta, jonne oli lähtenyt 30- luvun laman
aikoihin työtä etsimään. Pappani oli lempeä mies, ymmärsi lapsia ja eläimiä
paremmin kuin ihmisen pahuutta. En saata edes kuvitella miten hän kärsi
rintamalla. Enkä siitä koskaan häneltä kuullut, vaikka sain aina sylissä istua
ja nukkua ”linnunpesässä” niinkuin hän sitä turvapaikkaa kutsui omassa
kainalossaan.
Isäni isoisä oli paennut sisällissodan aikaan punaisia
metsään. Hänen poikansa joutui sitten itärajalle maataan puolustamaan. Isoisäni
henkisiä haavoja ei koskaan tutkittu, mutta selässä märkivät luotien jäljet
vielä vuosikausia. ”Koskaan ei ole isänmaa rakkaampi ollut, kuin silloin kun
siihen paljain käsin yritin kaivautua suojaan luotisateelta” Hän sanoi. Hänen
kerrotaan pysäyttäneen venäläisten panssarivaunun. Minä muistan hänestä vain
ankaran ja kovan maataloustyön kuluttaman olemuksen, ei hän paha ollut, mutta
lähelle en uskaltanut mennä.
Näitä sodan kokeneita miehiä ja naisia ei ole enää montaa
juhlimassa 100 vuotiasta isänmaataan. Vapaudestamme he maksoivat korkean
hinnan, moni koko elämänsä. Olen varma, että jos heiltä kysytään, rauha on
heistä arvokkainta mitä ihminen voi vaalia. Uskon, että niin vastaavat myös he,
jotka sotaa pakenevat nykyään. Siksi on parempi hankkia ystäviä kuin
vihollisia, solmia sopimuksia ja tehdä yhteistyötä, antaa vaikka vähän
periksikin joskus, mutta puolustaa heikompiaan.
Galleria Karaijassa tehdään työtä kotimaisen kulttuurin ja
luonnon hyväksi, niin käsityöläiset ja taiteilijat, kuin kaikki ne ystävämme
jotka heidän tuotteitaan hankkivat. Maailma muuttuu ja työn ja toimeentulon
välinen yhteys saattaa tulevaisuudessa näyttää hyvin erilaiselta kuin menneinä
vuosina. Sitä on vaikea nähdä juuri nyt, kun kehitys on kiihkeää. Se on
kuitenkin varmaa, että luonnonvaroja täytyy jatkossa osata paremmin kierrättää
ja säästää. Lähellä tuotettua ja muiden kanssa jaettua täytyy suosia. Ihminen
itse tuskin muuttuu kovin nopeasti, käsillä tekeminen, kauneuden jakaminen ja
työn ääreen hiljentyminen, tuntuu luultavasti tulevaisuudessakin yhtä
tarpeelliselta. Omat isoisäni keskittyivät työn tekemiseen sodasta palattuaan,
he rakensivat sitä maata, jota niin konkreettisesti juoksuhaudoissa
puolustivat. Meillä jotka olemme saaneet syntyä vapaina ja itsenäisinä on kaikki
mahdollisuudet ja myös velvollisuus, tehdä työtä tulevaisuudenkin rauhan
hyväksi.
Onneksi olkoon 100 vuotias Suomi!
ML
